Smile

Jälleen olin kameran kanssa pihalla perhosia katsastamassa ja löytyihän niitä. Ensin kohdalle osui tämä pieni,  todennäköisesti loistokultasiipi uros, joka ei ollut ollenkaan sitä mieltä, että siipiään levittelisi. Vain tämän yhden “hutaisun” sain kameraan tallennettua. Värikään ei kuvassa ole niin oranssinen, kuin luonnossa oli.

Sitten kohdalle osui iso, kaunis Amiraaliperhonen, joka olikin sitten vallan ihastunut itseään esittelemään.

Pian paikalle lennähti myös Neitoperhonen ja sopuisasti mahtuivat samaan kuvaan.

Ihana, kun vihdoinkin noita perhosia on tänne meillekin ilmaantunut. Kesä kun on mennyt ihmetellessä mihin ovat kadonneet. Nyt on luvassa taas lämpimiä aurinkoisia päiviä, joten täytyy pitää kameraa hollilla, jospa sinne jotain mukavaa tarttuisi.

… niistä minä tykkään.

Yksi lempikukistani pihallamme. Niin ihanan aurinkoinen ja aina jaksan ihmetellä millä sinnikkyydellä jaksaa kallionkolossa kasvaa komeaan mittaansa ja ilahduttaa yksinkertaisen kauniilla ulkoasullaan. Kuvien myötä toivotan kaikille oikein aurinkoista viikonloppua.

Tänään on pääosin ollut aurinkoista, mutta aamupäivällä alkoi ulkoa kuulua valtaisa kohina. Kurkkasin ulos ikkunasta ja näkymä oli aivan satumainen. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja vettä satoi valtavankokoisina pisaroina. Kun nuo kaksi yhdistyi, näytti välillä jopa siltä kuin olisi satanut lunta. Kaunista, kaunista ja niin epätodellista. Kuvat ei valitettavasti tuo esiin koko totuutta, mutta hiukan antavat tuntua siitä miltä pihalla näytti.

Sunnuntaina oli niin valtavan hieno ilma, ettei edes tällainen työhullu käsityöyrittäjäpariskunta malttanut tehdä töitä, vaan suunnattiin soutuveneellä järvelle.

Minä hyppäsin airoihin. Parin kilometrin soutumatka sujui yllättävän joutuisasti kauniita maisemia katsellen. Oli mietitty, että mikäli eteen osuu sen oloista rantaa, että sieltä saattaisi marjoja löytyä niin sinne rantaudutaan ja niin myös tehtiin. Vadelmia löytyi ja paljon, mutta jonkun ajan kuluttua alkoi kuitenkin eväslaukku kummitella mielessä ja vaihdoimme paikkaa mukavalle matalalle rantakalliolle.

Eväsvastaava Otto oli loihtinut ihanat eväät - kahvia, ruisleipää ja herkullistakin herkullisemmat tofusalaattitortillat ja tietysti ihanaa kylmää, raikasta vettä. Istuttiin auringonpaisteessa täyden hiljaisuuden keskellä ja nautiskeltiin olosta. Hento, lämmin tuulenvire piti pois, niin hyttyset kuin paarmatkin, joka oli mukavaa vaihtelua. Tänä kesänä on ainakin meillä hyttysiä ollut ennätysmäärä ja todellakin kiusaksi asti. Ihmeteltiin myös ettei ihmisiä ollut liikkeellä. Koko päivän aikana  tuli vastaan yksi uistelija perheineen, hekin jo meidän menomatkalla. Meillehän tuo toki sopi paremmin kuin hyvin.

Lopulta hypättiin taas veneeseen ja vaihdettiin paikkaa kohtaan, jossa näytti siltä, että sieltä saattaisi löytyä mustikkaa. Ja toden totta. Suorastaan kauhistutti edes astua, sillä mustikkaa oli maa sinisenä silmien kantamattomiin.

Kotimatkalle lähdettiin sitten Oton istahtaessa airojen väliin ja minä tartuin kameraan tai itseasiassa kahteen. Koitin parhaani mukaan kuvailla kovassa vauhdissa ja veneen keikkuessa, vuoroin kummallakin kameralla.

Ensin matkanvarrelle sattui tämä ihastuttava pari, joka silloin tällöin käy myös meitä meidän poukamassa tervehtimässä.

Välillä oli heilläkin evästauko.

Sitten huomasin melko kaukana hahmon, jota koitin kovasti kuvata, mutta heikoin tuloksin. Tämä yksi kuva nyt kuitenkin hieman paljastaa kenestä oli kyse - kuikkahan se siellä.

Aurinko leikki vedessä niin, että oli aivan pakko suuttailla kameroilla myös kohti valoa ja koittaa onneaan, jospa saisi nuo vedessä olevat timantit kuviin.

Kotirannassa huomasin muutaman lumpeen aukaisseen kukkansa. Itse tykkään lumpeenkukista aivan valtavasti, ovat vaan niin kauniita.

Kotiin saavuttiin viitisen tuntia kestäneen reissun jälkeen iloisina, rentoutuneina ja ihanasta luonnosta haltioituneena. Kaiken tuon lisäksi oli myös reilusti pakkaseen laitettavaa.

Muutama kanttarellikin matkalta löytyi ja tässä ovat jo kovaa vauhtia paistinpannuun matkalla.

Lisää kuvia retkeltämme löytyy Oton blogista.

Eilen kävelimme torille ja kauppaan vihannesten ostoon ja matkalla huomasin, että perhoset olivat liikkeellä joka puolella. Niinpä kotiin tulon jälkeen suuntasin pihalle kameran kanssa toiveena löytää edes joku perhonen täältä ja löytyihän noita vihdoin.

Sitruuna- ja kaaliperhoset olivat kertakaikkiaan niin vikkeliä liikkeissään, että niistä yrittämäni kuvat olivat ihan kivoja, mutta ei niissä perhosia ole - olivat jo liihotelleet laukaisuhetkellä ties minne.

Neitoperhonen oli hiukan yhteistyökykyisempi.

Samoin ohdakeperhonen.

Menin pihalle kameran kanssa haaveena löytää vihdoinkin perhosia, joita olen koko kesän kaivannut. Ei löytynyt perhosia, kaikkia muita mahdollisia ja mahdottomia pörriäisiä ja ötököitä kylläkin.

Lopulta eteeni laskeutui tämä sudenkorento. Kamera oli valmiina ja yritin mahdollisimman nopeasti saada edes muutaman kuvan. Ensin en edes huomannut, että yksi siipi puuttui. Hetken kuluttua hän lensi pois, mutta palasi samantien takaisin saman oksan nokkaan. Antoi kuvata itseään vaikka kuinka kauan ja joka puolelta. Ennen en ollut näin läheltä ja näin kauan saanut sudenkorentoa tutkiskella. Hassunnäköinen kaveri, samanaikaisesti niin ruma ja niin kaunis. Kyllä tuo siipirikkonakin kauniin puolelle vaakakuppini kallisti. Lopulta käänsi päätään aivan kuin kysyen, että joko tämä poseeraaminen riittää. Minä kiitin ja hän lensi pois, kolmen siipensä voimin.

Pihallamme on havaittu kulkemassa uusi komea vieras. Tämä veijari tuntuu olevan kovin arka ja kiertää, niin meidät, kuin pihalla vierailevan toisen kissankin kaukaa.

Monesti hänet olen nähnyt, mutta kameran käteen ilmestyessä hän on jo luikkinut vilkkain askelin pakoon. Tämän kuvan sain napsaistua työhuoneenikkunasta, joten ei mikään laadukas kuva, mutta kuva kuitenkin.

Mielelläni minä näin komean kaverin kanssa hetken juttelisin ja tuttavuutta tekisin, mutta minkä sitä kissakaan arkuudelleen voi.  No, ehkä vielä jonain päivänä, eihän sitä tiedä.

Toinen vieras on hyvin arka hänkin. Pihallammehan on pidemmän aikaa asustellut, ei niin kovin arka jänis, jota näkee usein myös päivällä keskellä pihaa nurmikkoa syömässä ja välillä puolittain torkkuenkin. Yhtenä iltana sitten saimmekin seurata melkoista kyräilyä ja takaa-ajoa, kun pihalle ilmestyi toinenkin jänis. Nyt olen huomannut, että toinen majailee kallion päällä olevan tammen alla ja arempi yksilö toisellapuolella pihaa olevalla kalliolla pihlajan alla. Toivottavasti ovat nyt päässeet sopuun keskenään ja jatkavat eloa ilman kummempia tappeluita.

Talomme päädyssä oleva ruusu on kukkinut jo hyvän aikaa. Sitä on yritetty tukea taustaristikkoon ja naruja on viritetty jos jonkin moista. Nyt kun palattiin lyhyeltä lomareissulta, huomasin kukinnan yltyneen niin hurjaksi, että tuennasta huolimatta oksat tuskin jaksavat kukkiaan kantaa.

Ruusujen punaisuutta ihastellessa tuli mieleen, että pitääpä sitä pihalla ollessa käydä muutaman päivän aikana kypsynyttä metsämansikkasatoakin kurkkaamassa ja sainkin kerätä taas mukavan määrän noita punaisia herkkuja. Ilokseni näin myös jo hieman punaista vattupensaassakin ja onneksi ilman Akileija-blogin Tian “vattukavereita”.