Smile

Tällainen peto hiippaili metsiköstä meidän pihan laidalle heinikköön vaanimaan…

Huh, onneksi paljastuikin vain vanhaksi tutuksi, joka tahtoi pientä paijailua matkallaan.

Eilen tuli pyörähdettyä Turussa Keskiaikaisilla markkinoilla. Paljon oli tuttuja joiden kanssa piti höpötellä ja paljon oli tuotteita, joita olisi voinut tarkempaankin tutkailla. Tungoksessa ei vaan ihan joka kojulle edes päässyt. Sää suosi ja päivä oli mukava kaikkinensa.

Mieleenpainuvin juttu taisi kuitenkin olla herttainen karuselli, jonka kyydissä huimapäät pyörivät ympäri, ympäri. Pakko oli itsekin hetkeksi pysähtyä katselemaan lasten ihania, hieman jännittyneitä ja samalla niin iloisia ilmeitä.

Eilen saapui vihdoin kesäkukat meillekin. Jotenkin olen aina mieltänyt, että kesä alkaa juhannuksesta ja niinpä vuosien saatossa minulle on tullut tapa laittaa kesäkukkaset ruukkuihin vasta juhannukseksi. Samalla kertaa ostan aina yrttien taimet, sillä en millään malta niitä itse alusta asti kasvattaa.

Nyt on sitten suosikkikukkiani lobeliaa ja koristekrassia (hups, tästä puuttuikin kuva, mutta olkoon.) istutettuna omiin astioihinsa. Lisäksi ostin aivan ihastuttavan miljoonakellon etupuolen pikkukuistia koristamaan.

Yrttien kohdalla päädyin tänä vuonna ostamaan vain basilikaa, mutta tavallisen lisäksi myös punaista sekä sitruunabasilikaa. Osa taimista on vielä ihan “vauvoja”, joten saavat vielä kasvaa hieman ennen varsinaista istutusta. Basilikan kaveriksi ostin rucolaa, jota en ole aiemmin itse kasvattanut, joten nähtäväksi jää antaako millaista satoa.

Nyt on sitten oikeasti juhannustunnelma kohdallaan ja kesä saa minun puolestani alkaa. Toivotaan paljon aurinkoisia ja sopivan (ei liian kuumia) päiviä ja iloista mieltä koko kesäksi.

Oikein hyvää ja turvallista juhannusta kaikille!

Kotona ollaan. Nämä pari päivää on kulunut aikalailla sekalaisissa fiiliksissä. Pelkästään se kuinka paljon luonto ehtii muuttua kuudessa viikossa, joka tuntuu niin lyhyelle ajalle, on uskomatonta. Lähtiessä ei ollut edes hiirenkorvia puissa ja nyt on jo täysi kesä. Tuoksu ulkona on huumaava, niin koivunlehtien kuin kukkienkin.

Perjantai meni yksinkertaisesti ihmetellessä, kaupassa käyden, siivotessa ja hurjan kokoista postipinoa läpikäydessä.

Eilen lähdin sitten urheana valtaisaan koitokseen eli mansikkamaan etsimiseen rikkaruohojen seasta. Aika toivottomaltahan tuo tuntui, mutta kyllä se sieltä usean tunnin taistelun jälkeen alkoi pikku hiljaa löytyä. Kivasti kukkii, eli rikkaruohoista on varmaan ollut sen verran hyötyä, ettei kylmät yöt ollut noita palelluttanut. Suomen kesän ihanuus paljastui illalla, kun huomasin, että molemmissa nilkoissani on toista kymmentä hyttysen puremaa ja minähän olin kuitenkin varustautunut pitkillä housuilla ja hyttyssuihkeella.

Eilisen päivän kruunasi vesisade! Olen nauttinut pilvisistä päivistä ja eilen illalla vain istuttiin pimeässä keittiössä, katseltiin ulos ihastellen kuinka vettä satoi kaatamalla ja kuunnellen kuinka valtaisan kohinan se sai aikaan osuessaan peltikattoon. Oikeastaan ainut asia mitä Espanjan reissulla kaipasin oli tämä tällainen kunnollinen vesisade.

Nyt pitäisi kai uskaltautua taas tuonne mansikkamaalle jatkamaan kitkemistä -  löytyisköhän jostain joku haarniska jonka läpi hyttyset ei pystyisi pistämään….

Onkohan silloin kotiutunut lomapaikkaansa liiankin hyvin, kun paikalliset alkaa vähän väliä rupatella leppoisasti, pysäyttää autonsa keskelle tietä kysyäkseen ajo-ohjeita ties mihin ja vanhemmat rouvat tulevat täydellä juna-asemalla pyytämään apua lippuautomaatin kanssa? Minähän autan aina mielelläni jos vain suinkin osaan ja pystyn, mutta moni on tuntunut hämmästyvän suuresti, kun en ollutkaan paikallinen ja espanjan kielitaitoni ei riitä rupatteluun. No olenpa ainakin saanut uutta pontta taas kielen opiskeluun ja tiukasti päätän, että sekin päivä vielä tulee, kun pystyn iloisesti rupattelemaan takaisin.

Tänään Carihuela on täyttynyt autoista, ihmisistä, järjestystä ylläpitävistä poliiseista ja torvien jatkuvasta soitosta. Ja mikäpä tämän on saanut aikaan? No ilmainen ruoka ja ilmainen olut tietenkin! Torremolinoksen kaupunki tarjoaa tänään paikallisille ja turisteille rantakadulla noita “herkkuja” ja voitte vain kuvitella, millaiset jonot noihin jakelupisteisiin on.

Vaikka paikan päällä kävimme, niin emme kuitenkaan juhlimaan jääneet, sillä nyt on tullut meidän aika sanoa gracias y adios! Me suuntaamme nyt kohti Suomea ja palaamme tänne taas toivottavasti viimeistään vuoden kuluttua.

Koko loman ajan on varpuset kierrellyt pihaa, ottaneet hiekkakylpyjä puiden juurilla ja aina silloin tällöin lennähtäneet parvekkeen kaiteelle murusten toivossa. Noita on mukava seurata, mutta en ole heitä ruokkinut, vaikka välillä on mieli tehnytkin, niin herttaisia kun ovat. Nyt loma lähenee loppuaan ja kuinkas kävikään?!?

Varpunen istui ja katseli, tuli lähemmäksi ja käänteli päätään. Välillä sirkutti ja taas katseli.

Pysyin tiukkana, kunnes…

…Tämä, ei kooltaan niin pieni, mutta muuten aivan rääpäle lennähti emonsa viereen. Räpytteli siipiä ja sirkutti suu auki.

Pakkohan minun oli patongistani vähän antaa ja sainkin sitten seurata aivan ihastuttavaa näytelmää, kuinka emo ruokki pienokaistaan pyöritellen leivästä nokalla sopivan kokoisia palasia ja työnsi vauvelin ammottavaan kitaan. Lopulta taisi pienokaisen vatsa täyttyä, sillä hiljeni ja tämän viimeisen palasen sai emo ihan itselleen.

No ihan kun lomalla ei jokainen päivä olisi ihana, mutta nyt oli poikkeuksellista, säästä johtuen. Säätiedotuksessa oli luvattu pilvistä ja mahdollisia sadekuuroja. Tuohan tarkoitti meille ihanaa huilauspäivää auringonpaahteelta  ja niinpä päätimme suunnata kunnon pitkälle kävelyreissulle. Lähtiessä aurinko paistoi vielä ja napsin muutamia kukkakuvia.

Tätä kukkaahan olen ihaillut jo monessa paikassa ja yleensä se on violettiin menevä, mutta tällä kertaa osui kohdalle ihan punaistakin, joka toisessa päässä vaihtui pinkkiin. Oli vaan melko korkealla, joten oli hankala kuvata varpailla seisten, kännykällä kurkottaen.

Tätä valkoisena ja pinkinpunaisena kukkivien puiden varjostamaa tietä oli kiva kävellä.

Pikku hiljaa kävelyn edetessä tuuli yltyi ja ensimmäiset vesipisarat tipahteli maahan. Olo oli kuin pikkutytöllä, teki mieli levittää kädet, nostaa kasvot ylös ja nauttia vaan sateesta. Olimme kuitenkin päättäneet mennä paikalliseen kasvisravintolaan syömään ja ihan litimärkänä tuo tuskin olisi ollut kovin kivaa. Niinpä suuntasimme kohti keskustaa, poiketen aina välillä kauppoihin odotellen hieman kuivempaa hetkeä jatkaa matkaa.

Tätä ravintolaa (Espiga) voin lämpimästi suositella. Herkullista ruokaa, erittäin siisti ja ystävällistä palvelua. Auttava espanjankielen taito on tosin hyvä omata, sillä henkilökunta ei osaa englantia kuin muutaman sanan ja ruokalistakin on espanjaksi.

Herkullisen ruokailun jälkeen sade olikin taas loppunut ja kävelimme kotia kohti. Päätimme jatkaa kävelyä kuitenkin vielä toiseen eli Benalmadenan suuntaan. Olimme takaisin kotona vasta illalla seitsemän maissa ja minä olin niin uupunut, että torkahdin lähes samantien puoleksi tunniksi. Olipa muuten ihana ottaa “päikkärit”, näitä tulee otettua älyttömän harvoin.

Kun nousin ylös, katsahdin kelloa ja päätin, että on juuri sopiva aika tehdä lettutaikina ja paistaa muutama lettu iltapalaksi. Letut saivat täytteekseen hilloa, tuoreita mansikoita ja kermavaahtoa. Siis kertakaikkiaan täydellinen lopetus ihanalle päivälle.

Jihuu, en enää kuulu niiden Aurinkorannikolla vierailevien “outojenlintujen” joukkoon, jotka eivät käy uimassa! (Hmmm, onkohan noita muita kuin me edes ollutkaan?!?) Eilen nimittäin kävelylle lähtiessä laitoin uutuuttaan hohtavat ihanat uudet bikit päälle ja otin pyyhkeen kassiin. Suuntasimme kulkumme Malagan suuntaan ja hetken kävelyn jälkeen oli jo aivan armoton hiki. Tuuli oli melkoisen kova, mutta sekään ei edes auttanut.

Jatkoimme matkaa pitkälle ja kun löytyi sopivan rauhallinen rannanpätkä, niin stoppasimme siihen. Aluksi kävelimme rantaa pitkin ja vesi tuntui kyllä tosi kylmälle ja aallot näytti isoille. Sitten istahdimme hiekalle ja katselimme, kun muutama rohkea uskaltautui mereen. Jonkin ajan kuluttua rohkaisin mieleni ja painelin suinpäin tyrskyihin. Aallot tuntui heittelevän minua kuin ongenkohoa ja tuskin tuota räpiköintiäni uimiseksi voi sanoa, mutta jotain sinne päin kuitenkin.

Kyllä minä siellä kuvassa pienenä pisteenä olen ja kyllä aallot oli suht voimakkaat, vaikkei tuosta kuvasta kyllä heti uskoisi.

Rupesin oikein miettimään, milloin olen viimeksi uinut ja uskomattoman monta vuotta on edelliskerrasta kulunut ja minähän olen ollut nuorempana suorastaan himouimari! Mehän asutaan meren lähellä ja järven rannalla ja siltikin… No, niin ne ajat muuttuu ja me sen mukana. Otolla jäi edelleen uimatta, mutta kastuihan tuo edes polviin asti, hih!

Kylläpäs tuo pihalla oleva uima-allas näyttääkin nyt kutsuvalta…

Sain, itseasiassa jo melko kauan aikaa sitten, mukavan yllätyksen. Nia oli muistanut minua tällaisella ihanalla tunnustuksella. On kiva tietää, että joku jaksaa näitä minun höpötyksiä lukea ja niistä vielä tykätäkin. Siis suuren suuri kiitos sinulle Nia!

Tässä säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.

2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.

3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.

4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Olen nyt kuitenkin niiiiiiiin tylsä, etten jaa tätä kummemmin eteenpäin. Ihania, tämän tunnustuksen ansaitsevia blogeja on monia, mutta aivot ei vaan täällä yli kolmenkympin helteessä toimi normaalisti, vaikka varjostetulla terasilla tätä kirjoitankin. Blogeissakaan ei ole tullut juuri lomalla vierailtua, pahoittelen ja yritän taas parantaa tapani, kunhan arki koittaa.